Joopa joo, taas minä uskoin. On se kumma, että kun minä muuten olen niin pahuksen pessimistinen ja epäilevä, niin joku sitten onnistuu aina uudelleen ja uudelleen herättämään vanhan uskon pintaan, vaikka tietää että ennenkin on jouduttu pettymään.
Äiti. Kerroin miten se sanoi minulle isänpäivänä haluavansa pois.. Ja minä innostuin, tutkin jo asioita ja mietin ja järjestelin mielessäni. Ehdin jo kehittää äidille loistavan tulevaisuuden, kuntoutumisen ja ties mitä. Paskanmarjat. Niin kuin ennenkin. Eilen soitin kotiin muuten vain ja siinä jutellessa äiti yhtäkkiä sanoi väliin, että se asia mistä puhuttiin, niin antaa olla. Ensin en edes ymmärtänyt, mutta sitten kun tajusin, yritin vielä puhua äidille, kerroin että jo selvittelin hiukan. Ei kuulemma silti. Eipä tietenkään. Miten ihmeessä voin olla näin naivi edelleen yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen? Ja etenkin kun kyseessä on ihminen, joka on (varmaan olen joskus kirjoittanutkin tänne) esim. puolen vuoden aikana julistanut kuusi kertaa, että muutamme pois. Ja on jopa vasta siinä vaiheessa, kun olemme olleet peräti katsomassa asuntoa, dumpannut idean. Aina on jotain syytä löytynyt, miksi muka olisi ollut hankalaa muuttaa tai muuta typerää.
Joo, rakkaus on varmaan vahva tunne, mutta pientä rajaa. Miksi pitää kärsiä? Miksei voi pyrkiä parempaan, varsinkaan kun mahdollisuuksia on ollut! Ja varsinkin kun minä olisin tehnyt mitä tahansa, että kaikki onnistuisi. Ja olen tuhannesti antanut äitini ymmärtää, että haluan pois! Miksi äiti on sulkenut silmänsä siltä? Miksi?
Miksi ihminen haluaa kiduttaa itseään? Jos se johtuu alkoholista, niin perkule, juokoon sitten yksin. Vai eikö siinä ole tarpeeksi jännitystä, kun ei tarvitse pelätä joka hetki koska tulee turpaan? Eikä yksin saa piikiteltyä ketään, syytettyä ketään muuta omista virheistä, ei voi naljailla omaa pahaa oloa ulos muihin.

Miksi minä aina uskon ja olen valmis auttamaan? Kaiken jälkeen.

Luulin, että seuraava ikoni kuvaisi minua, mutta en ole ihan varma, ainakaan tämän asian ollessa kyseessä:
260230.jpg