paljastin eräille syömisongelmani enkä ole sen jälkeen kuullut heistä. Eivätkö he välitä vai pelästyivätkö he? Oliko tämä jo liikaa? Kun tietävät jo masennuksestani ja opiskelu- ja työselkkauksistani.

Haluaisin vain kommenttia, mitä he ajattelevat. Kannustusta jaksamiseen. Jotain. Haukkuja.

Olen niin yksin. Minulla ei ole ketään ystävää oikeassa elämässä, vain netissä tuttuja. Yksi nettituttuni on kaveri myös tosielämässä, tavallaan, sillä tapasimme kesällä kerran. Mutta hänkin asuu eri paikkakunnalla.

Ei ole ketään jonka kanssa mennä ulos ja höpistä, jakaa masennusta ja iloa, hassutella, puhua tyttöjen juttuja, käydä ikkunashoppailemassa. Ihan vaan vaikka kävelyllä. Puistossa istuminen ja jutteleminen olisi ihanaa.

Mies on, kuuntelee kyllä, mutta en tiedä kuinka pitkälle hän ymmärtää. Ei tarpeeksi pitkälle, luulen. Ja on niin paljon asioita joita en voi enkä halua hänelle kertoa. Tarvitsen jonkun muun. Eikä miehen kanssa voi puhua tyttöjen juttuja.. :D Vaikka  muuten voikin hassutella ja jutella vapaasti. Ikkunashoppailua mies ei ymmärrä, hänelle kun tulee siitä vain paha mieli. Höh.

Heh, voisi humoristisesti sanoa, että tarvitsen naisen. Mutta niinhän se on.

Äidistäni nyt ei ole mihinkään, hänelle en voi kertoa mitään sairaudestani, sillä hän ei ole koskaan ottanut sitä tosissaan, masennus ei ole sairaus. Tai jos olet masentunut, olet PÖPI.

Muistan kun kerroin äidille että olen masentunut. Kerroin ensin miten miehen isä on masentunut ja että käy terapiassa (tästä riittää muuten juttua myöhemmäksi) ja äitini tokaisi tuohon, että onkos se sitten ihan hullu? Eikä äitini sanonut sitä mitenkään leikillään vaan tosissaan. Minä sitten kysyä töksäytin, että olenko minäkin sitten hullu, kun olen masentunut. Siihen äiti ei sanonut mitään vaan muutti puheenaiheitta. Ei hän ole juuri ollut kiinnostunut voinnistani. Kerron joskus että ei olisi rahaa ostaa lääkkeitä tai muuta, jolloin hän suuremmin kommentoimatta lupaa kysyä isältä josko voisivat lähettää rahaa että saan "jotain". En siis lääkkeitä. Ihan mitä muuta tahansa. Ei hän koskaan kysy miten voin, vaan aina jotain, että oletko töissä, mitenkäs koulu, onko miehellä miten töitä... Ja sitten vaikertaa perään omat selkäkipunsa ja kaikenmaailman vaivansa, jotka hoituisivat sillä että hän menisi ulos ja liikkuisi enemmän, eikä vain kittaisi kotona kaljaa ja viiniä ja istuisi päivät pitkät nojatuolissa tai makaisi sängyssä. Sana ulos tarkoittaa samaa kuin mennä parvekkeelle tupakalle. Sekin varmaan vain hyvänä päivänä. Muutoin voi sauhutella yhtähyvin ikkunasta. Saahan siitäkin sitä raitista ilmaa. Joo.

Mutta valivali, menen vaikka pelaamaan mahjongia ja juon teetä, ennen kuin alan valittaa lisää.

(Miksi aina kun alan saavuttaa tunnelmaa kirjoittamiselle ja "valittamiselle" poistun ennen?)