Mies on lääkärillä. Tietenkin toivon että se saisi sairaslomaa, että paranisi. Enhän minä halua kuunnella sitä rohinaa ja vinkumista. Monta viikkoa on jo ollut taas sellaisessa "kestokitumisessa", ei tule kuumetta kunnolla, mutta on paska olo. Kunpa sitten iskisi kunnolla tai menisi loman myötä ohi.

Jos mies saa lomaa nyt, se on koko viikon kotona. Seuraavalla viikolla päivävuoro ja sitten on viikko pekkaslomaa.

Toisaalta mukava että mies on kotona, mutta silloin en saa ikinä tehtyä mitään. En saa siivottua, kun toinen on koko ajan siinä tiellä.
En voi kuunnella musiikkia ja laulaa, joka on taas muodostunut tavaksi tässä muutamana päivänä. Kaipaan aina musiikkia miehen ollessa kotona.
En voi toteuttaa mässäämishimoani miehen ollessa kotona. Olen kiukkuinen ja kärvistelen. Ajatukseni pyörivät koko ajan mässyssä. Apua.
Pakko pakottaa mies vaikka kanssani kävelylle, jotta saan muuta ajateltavaa.
Mies kysyi eilen saako paljon suukkoja palkinnoksi, jos laihduttaa 10 tai 15 kiloa. Lupasin. Katsotaan. Joskus tuntuu että miehen laihdutussuunnitelmat ovat yhtä "hyviä" kuin minunkin..
211893.jpg

Äitini ja siskoni tyttärineen olivat muuten tosiaan sunnuntaina meillä käymässä. Yllätyin iloisesti, että äiti todella tuli. Olen aina iloinen kun kuulen tai näen että äiti liikkuu edes hiukan, käy jossain.
Voi kuinka taas "järkytyin", kun näin äidin. Niin huonossa kunnossa, kuin vanha muori, sellainen jota talutetaan vanhainkodin käytävillä. Koko ihminen tärisi koko ajan ja tarvitsi tukea noustessaan ylös ja kävellessään vähänkin pitempään. Askeleet olivat niin varovaiset ja epävarmat. Edes takkia ei tuntunut saavan päälleen ilman apua. Kuinka ihminen antaa itsensä mennä niin huonoon kuntoon? Raivostuttaa. Vuodessa ihminen on vanhentunut 20 vuotta! En voi ymmärtää. Äiti jonka kanssa ennen saattoi keskustella ja käydä kaupungilla, jopa harvoin jossain kahvilassa... Ei onnistuisi enää. Surettaa.

Onneksi sentään siskoni oli mukana, oli kiva välillä puhua hiukan tyttöjen juttuja, saada ymmärtävä kommentti siihen, että kenkäni eivät sovi takkini kanssa niin hyvin, kuin ehkäpä ruskeat pitkävartiset saapikkaat. Mukava puhua "ei mistään", joka silti on niin tärkeää ihmisen hyvinvoinnin kannalta, loppujenlopuksi.

En oikein päässyt selvyyteen, mitä äitini ajatteli kämpästämme. Ehkäpä se nyt tajuaa taas vähän paremmin, etten ole enää tulossa takaisin kotiin. Että osaan hoitaa kotia ja huolehtia itsestäni. (Ainakin jotenkin)
Pitää vaikka soittaa tänään ja kysyä.

Tyhmää oli, että toisaalta olin ylpeä asunnostamme, mutta taas toisaalta pelkäsin äidin saavan kuvan, että meillä menee rahallisesti hyvin. Kun mies pakottti esittelemään "uuden" takin ja huomautti uudesta senkistämme ja niin edelleen. Mie sitten yritin tasoittaa huomauttelemalla kuinka jääkaappi onkin taas tyhjä ja vastaamalla äidin kehuihin keittiöverhoistamme, että ne ovatkin ainoat laatuaan ja saatu lahjaksi miehen tädiltä.

Yllättävää oli, että minulle ei jäänyt pahaa makua käynnistä. Niin kuin silloin kuin me käymme vanhempieni luona. Ehkäpä se on juuri siinä, olen omalla maallani. Eikä isää ole lähellä. Ja äiti oli selvä. Se on niin suuri plussa, ettette arvaakaan.

Rahallisesti (kyllä ajattelen näin) käynnistä ei ollut apua, äidillä ei ollut antaa rahaa. Olisi kyllä oillut tervetullut, miehellä meni tili miinukselle äskettäin ja minulla on pankissa rahaa runsaat kolmekymmentä senttiä. Pussissa minulla on pari euroa, sain mieheltä kaakaoon, koulun automaattia varten siis.

Niin, koulu. Huh. Tänään alkaisi uusi kurssi, mutta en voi mennä sinnekään, koska en ole ollut kirjanpidossa. Valehtelen miehelle että en pässyut kokeesta läpi, ja että en päässyt kurssiltakaan. Ruotsi jatkuu vielä, ehdin kehittää jonkin valheen sitä varten. x_x

Tällä viikolla minun on pakko mennä tapaamaan opoa. PAKKO.

Kelasta on pakko saada rahaa. PAKKO.

 

Muistakaa 14.10 postaus, laskuri tikittää koko ajan eteenpäin. :)

219760.jpg