kirjoitus jotenkin kaduttaa.

Miksi minä valitan jostain sellaisesta kuin seksielämä. Kun on muutakin, sitä sentään on ja saan tehdä sitä mieheni kanssa.
Ja mikä oikeus minulla on valittaa, väittää että mies ei halua minua? Ei pian haluakaan, jos olen tällainen!
Miehellä on myös paineita kuten minullakin, siitä että en saa orgasmia. Hän kysyy aina seksin jälkeen, onko minulla yhtään hyvä olo. Siitä tulee huono olo ja paha omatunto. Sanon aina että on, vaikka olisin vähän masentunut. Useimmiten se ei haittaa minua, tai en vaan ajattele sitä. Ohitan sen. Ja joskus minulla on oikeasti hyvä olo, silloin kysyn mieheltä, että eikö sinulla sitten tee hyvää, vaikka et saisi? Kyllä se silti voi tuntua hyvältä.

Minä kai laiminlyön miestä. En osaa näyttää tunteitani, en osaa halia ja pusuttaa ja kosketella vapaasti, ihan milloin vain. Mies on se joka aina osoittaa hellyyttä, kietoo kätensä ympärilleni tai pusuttaa tai sanoo jotain kaunista. Tottakai silloin vastaan takaisin. Mutta itse en osaa mennä niin hyvin toisen luo. Se harmittaa minua. Kulti on siitä monta kertaa minulle sanonut, että käyttäydyn kuin ystävä, kun ollaan vaikka ulkonakin. En ota kädestä kiinni ja vaivaudun kun pussataan tms. Mutta tuo kädestäpito johtuu yleensä siitä, että en edes ehdi ottaa kädestä kiinni ennen miestä.. Ja olen aina ollut vaivautunut julkisten hellyydenosoitusten kanssa.. En ole edes kavereiden kanssa halaillut ja nykyinen tyttökaverikulttuuri halailuineen sun muineen olisi miulle varmaan todella hankalaa.
Kotona ei juuri osoitettu tunteita, eikä halailtu. Kännissä isä tuli joskus sanomaan että olen isän tyttö ja että hän rakastaa minua, mutta nuo tilanteet olivat lähinnä epämiellyttäviä, sillä känninen mies ei ole mikään mukava halailukumppani, oli isä eli ei. Ja usein isä antoi jotain inhottavia märkiä suukkoja poskelle, jotka aina pyyhin inhonirveen kanssa poskeltani kun vaan sain tehtyä sen niin ettei isä huomannut. Ja isän tapa halata oli enemmän kipeä kuin hellä. Miten onnistuikaan aina puristamaan juuri kylkiluiden alta, tai työntämään sormet kylkiluiden väliin ja puristamaan. Ei kovin hellää. Nuo hetket olivat minulle vain pelkoa siitä onnistunko teeskentelemään isin tyttöä, etten vaan saisi isää vihaiseksi minullekin. Yritin aina keksiä menoa vessaan tms. että pääsisin pois.
Äidin osoitukset olivat lähinnä näin jälkeenpäin mietyttynä ainakin kännissä riippuvaisuutta osoittavia. Äiti tukeentui minuun, en minä häneen. Hän muisti aina sanoa rakastamisen perään, että minä olen ainoa joka hänestä välitän ja että minä olen hänen turvansa ja että minä olen suoja.. Äidillä oli siinä suhteessa aikamoinen valta minuun monen vuoden ajan, kaiketi koko lapsuus- ja nuoruusvuosieni ajan. Vasta siinä vaiheessa kun aloin olla liian masentunut ja loppu viikonloppujen suhteen ja ystäväni muutti toiseen kaupunkiin aloin päästä tuosta vastuusta eroon. Halusin pois sieltä ja usein matkustinkin ystäväni luokse viikonlopuiksi päästäkseni pakoon. Ystäväni kanssa meillä oli ihanaa ja hauskaa ja vietimme monia hauskoja hetkiä yhdessä. Plussaa oli että matka ystäväni luokse kesti monta tuntia ja sain matkustaa yksin bussissa ja kuunnella musiikkia ja vain olla. Kieltäydyin kertakaikkiaan ajattelemasta kotia, vaikka kyllä se usein epäonnistuikin. Äidillä oli tapana soittaa sinnekin ja kertoa että "isä on ihan hullu täällä" sun muuta ja silloin aina hetken aikaa muistin kauhun ja pelon ja jäykistyin sisäisesti rukoilemaan samaa hokemaa jota hoin kotonakin aina.
Myöhemmin kun tapasin miehen, vierailin hänen luonaan viikonloppuisin ja silloin en myöskään todellakaan halunnut ajatella kotia ja vanhempiani, vaikka kyllä muutamaan kertaan sain itkeä miehen kainalossa äidin soittojen jälkeen.
Myös nyt kun olemme asuneet yhdessä, äiti soittaa aina joskus ja saa minut taas raiteiltani.
Meillä on ollut aikamoisia puhelinkeskusteluja ja tappeluja, myös isän kanssa. Yksi hirveimpiä tilanteita oli kun olimme muuttaneet tähän uuteen asuntoon ja isä oli juuri jäänyt eläkkeelle; ryyppäämistä ja riitelyä tietenkin joka päivä. Silloin molemmat olivat todella pahassa kunnossa ja isä hakkasi äitiä minun kuunnellessani sitä puhelimesta. Se oli hirveää. Itkin vain sohvalla. Mies soitti poliisit, mutta ei tuo auttanut, sillä osaavathan nuo esittää poliisille. Sen jälkeen olimme isän kanssa vähän aikaa napit vastakkain ja huusimme toisillemme puhelimessa. Toinen kamala kerta oli kun isä soitti minulle kiukkuisena, että soitappa nyt poliisi kun äiti makaa tuolla olohuoneen lattialla eikä nouse ylös. Kauhu nousi huippuunsa. Emme tienneet mitä olisi pitänyt tehdä, sillä ambulanssin turhaan kutsuminen ei ole kovin viisasta, mutta toisaalta jos oli jokin hätä.. Soitin sisarelleni ja he kävivät miehensä kanssa siellä. Ei onneksi ollut mitään hätää, äiti vain oli niin umpitunnelissa, ettei tajunnutmistään mitään, eikä jälkeenpäin tiennyt ollenkaan että sisareni oli käynyt nostamassa hänet sänkyyn.
Onneksi tuollaisia soittoja ei ole tullut hetkeen. Toivon että ei tulisikaan, mutta ei siihen voi luottaa, sen tiedän. Tuollaisia pelätyksiä ei vain kaipaa kun yrittää elää omaa elämäänsä päästyään pois tuon kaiken keskeltä.

Tulipa taas.. En tiedä menikö aiheen ohi, mutta sainpa kirjoitettua jotain, jäin miettimään että olenkohan kirjoittanut tästä jo tänne.. No, asian käsitteleminen on vain hyvä juttu.